Muutto, narunpätkiä ja kauhunhetkiä

Nyt sitten ollaan uudessa kodissa! Uusi kämppä on kyllä aivan ihana, kunhan se ensin muuttolaatikoiden alta ilmestyy näkyviin. Huh, en enää kyllä ikinä halua muuttaa kaksi kertaa samana vuonna.

Kissat olivat pahimman muuttoruljanssin ajan hoidossa kaksi yötä. Sattui vaan sitten sunnuntaina niin ikävästi, että kissanhoitaja soitti kauhuissaan: leikeissä käytetty langanpätkä oli unohtunut näkyville, ja heti kun silmä vältti, siitä oli pitkä pätkä kateissa. Koska Maija on tunnettu narunsyöjä ja Lara menee suorastaan hurmioon kaikesta narua muistuttavastakin, niin hieman kauhistutti. Koska olen taas lähdössä työmatkalle (ja Tero-parka jää kotiin kuuntelemaan Laran aarioita muuttolaatikoiden keskelle), niin en uskaltanut jäädä arvailemaan vaan kiikutin molemmat epäillyt eilisiltana Hertan päivystykseen. Siellä ne rauhoitettiin (ainoa melko varma keino saada kissa oksentamaan), ja sitten ne ykäsivätkin koko iltapäivän ruokalistansa - ilman naruja. Eli joko naru on suolistossa tai sitten se ei ole mahaan asti ikinä päätynytkään. Hilpeätä.

Mutta tulipa taas kerran muistutus itselle, että vaikka itselleni on jo täysin automaattista kaikkien narua muistuttavienkin esineiden piilotus, niin siitä täytyy aika ajoin muistuttaa muita.

Suurin osa yöstä menikin sitten kylpyhuoneen lattialla torkkuessa kahden toipilaan kanssa. Lara tokeni nopeammin, ja alkoi jo aamuyöstä taas laulella olemattomien kollien perään, mutta Maija oli aamullakin vielä vähän vaisu. Tosin se tunnetusti reagoi kaikkiin lääkkeisiin voimakkaammin kuin muut kissani, sehän meni rokotuksestakin ihan veteläksi. Eli vielä en ole kauhean huolissani, toki Terolla on nyt tarkat ohjeet seurata narunpurijoiden vointia.

Konstan kodista tuli viestiä: kollittaa jo aika tavalla! Eli kiinnostuneet tytöt, pistäkäähän vipinää tassuun tai jäätte rannalle soittelemaan, loputtomiin ei kollinelkeitä jakseta Turussa katsella!